Vappu Rossi: Kasvot, kuva ja kohtaaminen, 2014. Artikkeli kirjasta Kriisi istunto: dialogi ekologiseen hyvinvointivaltioon siirtymisestä (toim. Tuula Helne, Tuuli Hirvilammi, Kai Alhanen), Kelan tutkimusosasto 2014

Rossi erittelee artikkelissaan tekijänäkökulmasta kasvojen piirtämisen prosessia ja piirtämistilanteeseen liittyvää kohtaamista. Dialogikirjassa on myös 30 hänen piirtämäänsä croquis-muotokuvaa dialogiin osallistuneista ja siinä siteeratuista ajattelijoista. Kirjan croquis-muotokuvia löytyy mm. Rossin FB-taiteilijasivujen kuvakansiosta Kasvoaiheisia teoksia & Muotokuvia 2004–2014

Vappu Rossi: Kasvot, kuva ja kohtaaminen

Dialogikirjan piirrosmuotokuvat on toteutettu yhden viivan tekniikalla. Metodi on yksinkertainen: piirrin painetaan paperille eikä sitä sen jälkeen enää nosteta. Lopputulos on parhaimmillaan välittömän oloinen, kerralla tekemisen ja läsnä olemisen tuntu näkyy valmiissa työssä tuoreutena ja ”vaivattomuutena”.

Taiteilijan katse seuraa tarkoin mallin piirteitä ja käsi yrittää jäljentää nähtyä parhaansa mukaan: mihin suuntaan viiva kulloinkin kulkee, mikä on sen kaltevuus, pituus ja suhde muihin viivoihin? On päätettävä näköisyyden puolesta keskeiset piirteet – pitäisikö poskipään varjo piirtää vai jättää piirtämättä, mitkä uurteet ovat mallin karaktäärin kannalta oleellisimmat?

Niin suuret linjat kuin detaljitkin piirretään samalla kertaa viivan edetessä. Yleisvaikutelma ei hahmotu heti. Metodi on vaativa ja poikkeaa melkoisesti tavallisesta mallipiirustuksesta, jossa kokonaisuuden peruspalikat pyritään usein hahmottelemaan paperille ennen yksityiskohtia.

Tapasin kaikki dialogistit henkilökohtaisesti. Ne kirjan kuvituksiin päätyneet henkilöt, joiden tapaaminen olisi ollut vähintäänkin haastavaa – kuten Aristoteles tai Adam Smith – piirsin maalausten, veistosten ym. kuvalähteiden perusteella; useimmat nykyajattelijat videoitujen julkisten luentojen avulla.

Taiteilijan mallina oleminen voi olla hyvin ainutlaatuinen, jopa intiimi kokemus. Dialogikirjan syntyprosessissa keskustelijoiden vuorovaikutus ja läsnäolo ovat olleet oleellisia; croquis-muotokuvat sopivat siinä mielessä kirjaan myös sisällöllisesti. Suuri osa dialogisteista on tämän kirjan kuvissa melko vakavia. Tämä johtuu mallina olemisen kestosta: on täysin mahdotonta hymyillä luonnollisesti muutamaa hetkeä pidempään.

Kasvojen piirtäminen poikkeaa merkittävästi muusta mallipiirustuksesta. Ihmisen havaintojärjestelmä on kehittynyt tunnistamaan pieniä eroavaisuuksia erityisen tarkkaan juuri kasvoissa. Hyvin hienovaraiset muutokset sieraimen, kulmakarvan tai suupielen varjossa vaikuttavat ilmeeseen. Viivapiirroksessa tämä korostuu. Kädenliike muuttuu sisällöksi. Jos nenänpielen uurre syvenee liikaa, malli vanhenee tai muuttuu tympeän näköiseksi. Croquis-muotokuvan ei ole tarkoitus olla karikatyyri. Taiteilija kokeekin pientä painetta: epäonnistuminen voi olla jopa loukkaavaa. Tämä on tullut esiin varsinkin projekteissa, joissa olen piirtänyt yhden viivan muotokuvia paperin sijasta näyttelytilan seinään. Uusiksi ei silloin voi ottaa. Croquis-muotokuva on hetkeen sidottu eikä lopputulos ole lausuma; kouliintunuttakin silmää palvelee erehtyvä mieli ja vajavainen käsi. Kohde voi silti kokea, että lopputulos on taiteilijan näkemys paitsi hänen ulkonäöstään myös persoonastaan. Tämä on otettava piirtäessä huomioon. Usein keskustelen asiasta mallin kanssa jo heti alkuun.

Kohtaaminen kuuluu muutenkin muotokuvan tekemiseen. Mallilla on usein toiveita asennosta ja ilmeestä; monet kokevat toisen kasvojen puolensa edustavammaksi kuin toisen. Kerron piirtäessäni kuvan etenemisestä ja menetelmän luonteesta, aiemmista vastaavista projekteistani ja muusta työskentelystäni. Dialogistien kanssa minulla oli usein mahdollisuus vaihtaa ajatuksia syvemminkin: kirjan aiheista ja syntyprosessista, mallin tutkimusalasta, ajankohtaisista asioista, tieteestä ja taiteesta. Roolini oli kerrassaan etuoikeutettu!

Ihmiskasvot ovat loputtomasti varioituvine piirteineen taiteilijalle äärimmäisen kiinnostava aihe. Mallin kasvoista alkaa poikkeuksetta pitää. Muotokuvaa työstäessä taiteilija tulee usein ottaneeksi saman ilmeen kuin kohteella on: oikeaa vaikutelmaa siis hakee paitsi valon, varjon, värin ja viivan, myös tunteen kautta.

Yhden viivan metodi on oiva keino havainnosta piirtämisen harjoitteluun ja se onkin monelle taiteilijalle tuttu opiskeluajalta. Olen hyödyntänyt tekniikan välittömyyttä myös muun muassa joukkomuotokuvaprojekteissa Joensuun taidemuseossa ja Helsingin Taidehallilla, joissa piirsin näyttelyvieraita hiilellä suoraan seinään. Mallin ja taiteilijan vuorovaikutus on ryhmätilanteessa vähemmän henkilökohtaista. Puolijulkinen piirtäminen muistuttaa jo opastusta tai performanssia: selostan kuvan etenemistä ja projektin ideaa paitsi mallille myös muulle yleisölle. Kaikki taide on pohjimmiltaan kommunikaatiota, mutta tällaisissa teoksissa yleisön ja taiteilijan dialogi on myös sanallistettua ja suoraa. Projektin oleellisin sisältö ei olekaan seinälle piirtyvä lopputulos, vaan kohtaaminen ja keskustelu.